Takana edellisillan YUP live show spektaakkeli, vähemmän vaatetettu tutustuminen Kouvolan juna-aseman aamunkoittoon ja shampanja… taas oli aika rynnistää keikkahommeleihin. Tuttu minibussi vatsassaan Jyri ja Kaikka käännähti junakaupungin kulmille, imaisi peesiinsä allekirjoittaneen sekä Velinin Kaken ja suuntasi kohti Turkusen meininkejä. Aikamoista pelleilyä oli jälleen luvassa.

Helsingissä mukaan liittyi uuden MesaBoogie-pinkan hankkinut Pekkeli, Mokomien enemmistö ja tekniikan hirmut: keikkabussi lastattiin jälleen kerran täyden hevimetallimeiningin äpärälaumalla. Kateellisina Stam1nan apinat kyttäsivät yhtyeveljensä uusia langattomia kitarajuttuja ja surusivat matkan päämäärää, sillä nämä olisivat kaksi viimeistä vetoa Mokomien kanssa. Oli aika katkoa napanuorat.

Mutta sitä ennen katkottiin matkaa Suomineidon hameenhelmoihin. Joku oli onnistuneesti tuonut mukanaan mm. Slayerin liveDVD:n, josta irtosi ilon hetket matkamiesten aivoille. Myös Mötley Cruen sensuroimattomat musaakkivideot tekivät kauppansa, yhteislaulun määrä oli suunnaton ja Vincen kekkuloinnista oli hyvä ottaa mallia tuleville vedoille.

Turun Klubi tarjosi aimosen annoksen rappusjumppaa veltolle ja sateessa kastuneelle roudausjengille, joka törmäsi myös suht kehnoon lavaääneen. Pääyhtyeen soundcheck imaisikin Stampoilta puolet testiajasta ja pelleryhmämme tuuttasi äänitestinsä parissakymmenessä minuutissa nollasta sataan. Eipä kuitenkaan edes harmittanut, sillä takahuoneessa oli kerrankin kunnon satsi irtokarkkeja ja kana-ateriaa. Harmitusta poisti myös mukava nimmarisessio, jossa taistelupari mie/Pekkeli kirjoitettiin ainakin kolmet nimet levynkansiin ja julkkariin. Suuren Maailman malliin!

Jotenkin Klubin kuumuus oli perkeleellinen, vaikkakin 450-paikkainen sali oli korkea ku mikä. Kasvihuonemeininki jatkui koko illan ajan, eikä vähiten itse vedon aikana.

Kymmentä ihmistä vaille loppuunmyyty rimpautushetki tarjosikin melkoista intensiivisyyttä koko poppoolle. Onnistuin repimään vasurin pikkurillin soundcheckin aikana niin, että se pannahinen tottakai aukesi heti varsinaisen soitannan alussa – tuloksena reilun veriset, tahmeat kielet. Soitanta muuten oli vähemmän tahmeaa, periaatteessa varsin onnistunut meluhetki.

Elämämme viimeisimmäksi jäävä Jaloviinaputeli-yleisöhuudatus toimi polyrytmisesti maailman parhaiten, olihan Kake treenaillut kapellimestarintaitojaan jo useampaan otteeseen. Kyllä kelpasi veistellä vielä tutut encoret ja veistellä sittemmmin Jaloviinaa ihan oikeasti polyrytmisesti vatsalaukkuihin.

Keikkaerikoisuudeksi nousi tällä haavaa myös erään lääkkis-opiskelijatrion lahjoittama erä aitoja skalpelleja ja tikinpoistovehkeet, joita varsinkin Mokoman miehistö jäi kummastelemaan oikein porukalla. Harmittelun asteelle jäi kuitenkin virallisen jatkoiltakerhon sisäänpääsyriistohinta, joka kostettiin sitten oikein porukalla pistämällä homma ns. lekkeripeliksi. Siinä ei sivullisetkaan säästyneet kuivin jaloin.