Jos jotakin, niin tätä voisi kutsua tapahtumarikkaaksi keikkareissuksi.

Heräsimme Kaikan kanssa samasta huoneesta Pieksämäen hostellista. Korvissani oli mp3-soittimen nappikuulokkeet, olin ilmeisesti yöllä viihdyttänyt itseäni musiikilla. Vedimme ryysyt mukaamme ja aamiainen klo 9 kiihdytti meidät bussiin päiväkännien pariin. Aikainen lähtö takasi pitkän, tylsän matkan, jonka terää leikkasimme mm. oluella.

Heräilin bussin penkiltä kyljeltäni kylmään ilmaan. Ulko-ovi oli avoinna, bussissa oli vain minä ja bassotaiteilija. Siirryimme varoen sisätiloihin (jota ennen, kuten myöhemmin sain tietää, olin käynyt Rytmikorjaamon pihalla alasti virtsalla) tekemään soundcheckiä. Siirryimme makaamaan valmiiksi katetulle lavalle mikrofoniemme juureen: kuin lehmät navetassa, oikeille paikoilleen.

Heräilin Pekan ihmettelevään ääneen: ”Mitä vittua..!”. Suoritimme soundcheckin. Jyri soitti bassoa, sillä Kaikka ei pysynyt pystyssä. Paikalle ilmestyi Rotten Soundin muusikot, jotka ilmoittivat kuitenkin iltaisen keikkansa peruuntuneen rumpalin sormionnettomuuden johdosta. Laulaja Keijon toinen yhtye Medeia paikkasi tyhjän slotin, jonka johdosta saimme nauttia mm. Rotiskon Tonin preesensistä ja stand-up-komiikasta koko illan. Kuten Rotiskot, myös talon tekniikka kertoi nauttineensa soundcheckistämme täysin rinnoin.

Taisimme siirtyä äänitestistä hotellille, jossa saunoimme. Hengenpelastaja tuo sauna. Vähän unta päälle ja elämä loisti. Kaiken kukkuraksi televisiosta tuli Euroviisujen Suomen finaali, jonka Teräsbetoni lunasti voitokseen. Näkyipä pojilla olevan mm. Stam1na-huppari hallussa, joten siihen näkyyn oli hyvä simahtaa tunniksi.

Back to keikkapaikka. Edellisenä iltana samaisessa paikassa soittanut Mokoma oli jättänyt bändille terveisiksi kaksi pulloa kuohuvaa ja Rytmihäiriön uudet albumit. Iloitsimme, tanssimme. Bändit soittivat ja yritin parannella oloa. Joku roudasi gay-pornoa takahuoneeseen, tupakkaa poltettiin surutta ja pullot kaatuilivat. Teippasimme korvamonitoreja päähämme roudarinteipillä, sillä ihoteippi oli jossain hevon vitussa. Kun tukat oli kasteltu, tulikin ennakkotiedosta poikkeava ilmoitus: keikka saisi alkaa vasta klo 01:00, kuten netissä oli ilmoitettu. Istuimme puoli tuntia ns. tyhjän pantteina, tukat märkinä, jeesusteipeissä, krapulan vapisuttamina paskahousuina. Onneksi yleisö oli liekeissä.

Paikalle oli saapunut reilusti edellisiltaista enemmän, noin 870 henkeä. Koko paikan kapasiteetti huojui reilussa 900 hengessä, joten tuvan täyttyminen oli tosiasia. Kipusimme lauteille tarkalleen yhdeltä, Lemin Elkan tutun jorinan säestäminä. Odotimme kärsivällisesti Elkan taikasanaa ”selänpesijät” ja paiskasimme setin käyntiin.

Pitti pyöri kuin puolukka pilllllsneripullossa. Lavalle rupesi lentämään tavaraa: talon väki oli laskenut keikan jälkeiseksi saldoksi kaksi kenkää ja tikkarin. Lisäksi jonkinlainen rannenauha lojui lavalla, sekä tietysti se muovipullo, jonka joku Antti-niminen yleisön edustaja otti asiakseen heittää. Muovinen rutattu pullo kolisi rintaani ja kitaraan, joka tietysti sai miut syttymään liekkeihin. Pieni julkinen moite oli paikallaan.

Setti jatkui. Merestä maalle c-osan käynnistyessä kaaduin erittäin kivuliaasti lonkkani ja vasemman ranteen varaan rumpuraiserilta hypättyäni. Muutamaan sekunttiin mahtui toivoa, ettei erittäin kipeään jalkaan liittynyt pitempää vammautumista. Vetäydyin rumpuraiserille nojailuporukoihin kuin perseelle ammuttu lahna.

Pian tämän jälkeen kosketinsoittaja Hipille koitti onnenpäivät: koko vitun keyboard-teline sortui, täysin ilman varoitusta. Koko paska, kaksine koskettimistoineen ja läppäreineen levisi lavalle kuin Jorman säästöpossu. Hippi-Emil siirtyi vasta monitorimies Oksun komentamana ns. vittuun lavalta, tuijotettuaan tapatunutta tyrmistyneenä ja suu auki.

Varsinainen setti loppui ja siirryimme takahuoneeseen. Ihmeellisintä oli, etten ollut huomannut alkuunkaan Hipin tapaturmaa. Siellä se istui röökillä bäkkärillä rupattelemassa Tonin kanssa, mutta ajattelin varmaan että ”olipa nopea siirtyminen takahuoneeseen, kun on noin pitkän pätkän tupakkia jo ehtinyt nauttia…”. Koko sketsi jatkui vihoviimeiseen biisiin asti, jonka olemme tavanneet aloittaa Emilin antamalla fis-pianonuotilla. Pyytelin Emililtä nuottia, vaikka kaveria ei oltu nähty lavalla enää puoleen tuntiin.

Encorejen jälkeen Kaikka nakkasi bassonsa ns. hevon vittuun. Basso kolisi lavan ja yleisöaidan väliin, josta joku elämää nopeampi pohjalainen sen yritti välittömästi napata käsiinsä. Onneksi kitarateknikkomme Jyri ennätti väliin ja nosti basson lavalle. Mutta mitä teki pohjalainen?

Pölli Kai-Pekan basson lavalta ja lähti sen kanssa karkuun.

Ilmeisesti talon järjestyshenkilöstö oli napannut jo pihalle ennättäneen varkaan, vaikka mies olikin portilla vakuuttanut, että ”basisti antoi tämän minulle lahjaksi”. Kuultuamme tämän hetkeä myöhemmin takahuoneessa pohdimme tovin, jahka olisimme ottaneet kaverin luoksemme vähän juttelemaan varastamisesta ja elämästä ylipäätään. Luovuimme suunnitelmasta yleisen naurun ja ihmetyksen vallitessa ja keskityimme kiskomaan alkoholia naamaan.

Kello oli lupaavasti lähemmäs kolmea ja bileet vasta alussa. Takahuoneessa tapahtui aika hauska juttu. Kai-Pekka teki yhden erittäin hauskan jutun, johon Medeian kosketinsoittaja totesi englanniksi: ”This is not funny anymore, this is not funny anymore…”. Kai-Pekan Matti Nykästäkin legendaarisempi heitto tähän oli: ”No, this is humor”. Legendaaristen läppien ja pullojen kaatelun lisäksi ainoa mitä pystyimme tuohon kellonlyömään tekemään, oli siirtyä muutaman Rotten Soundin ja Medeian tyypin kanssa ns. hotellijatkoille. Mukana oli myös Nicolen Ilkka, jonka mukaan valjastettu viinakätkö kynti aivojemme uria kuin työjuhta peltoa.

Sinne ne pitkät pellot jäivät, kynnettyinä ja epäselvinä muistikuvina. Hyvä niin.