Stam1na Lappeenrannassa. Kuvassa Antti Hyyrynen (laulu ja kitara), Emil Lähteenmäki (koskettimet) ja Kai-Pekka Kangasmäki (basso). Kuvasta puuttuu: Pekka Olkkonen (soolokitara) ja Teppo Velin (rummut).
E: ”Vihreä tee.” Vuosi 2010 ja uusi strategia ravintolavaunussa taistelussa jännityksestä ripuloimista vastaan. VR teki melkein temput ja myöhästytti jatkoyhteydestä. Onneksi jatkoyhteyskin oli myöhässä ja käppäsin käpälää Helsingistä matkaavan Antin kanssa.

H: Kyllä tätä oli odottanutkin. Tuttuja naamoja ja kusisten klubien teollisuuspesuaineiden sävyttämää tuoksumaailmaa. Jusbaumin soundcheck-nauhoja, ahtaita portaikkoja, ähinän ja polvivammaisen könyämisen roudaustuokioita. Valokaluston sirinää ja polttavia valaisinkeiloja lavan välittömässä ahtaudessa. Klubirundauksen messevää, mutta alati odottavaa fiilistä… milloin on oma vuoro tsekata soitin, milloin päästä pätemään.

E: Tekniikan jätkiä ei näe juuri muulloin kuin duunissa, mutta kaikki jatkui taas täydellisen luontevasti viime kesän lopusta. Kuin emme olisi mitään keikkataukoa pitäneetkään.

H: Vittu että itse keikka pelotti paljon. Uusien biisien sanojen kanssa oli varmasti tulossa tiukat paikat, harjoitus kotona oli jäänyt monesta (teko)syystä johtuen vähemmälle. Miten helvetissä ne Pisteen kertosäkeet menivätkään…!? Olin itse kustussa lammikossa, polvia myöten, kuin surullinen klovni paskasateessa lasten nauraessa läheisen kerrostalon kattohuoneiston ikkunassa. Olin omalla remmilläni piesty puudeli suorassa televisiolähetyksessä. Olin tinasotilas, jota poltettiin kesäpäivänä pihalla jättimäisellä suurennuslasilla.

P: Tietysti kiertueen ensimmäiset vedot jännittää, mutta tällä kertaa oli mukana bonusvipatusta kintussa, koska: A) mein porukat oli kattomassa B) miulla oli setupissa uusi pedaali, jota pitäisi testata ensimmäistä kertaa livenä Wiltsussa. Kyseessä oli siis Digitechin Whammy, jonka miksaaja-pappa pakotti kaivamaan naftaliinista, jotta voitaisiin toteuttaa levylle taltioidut soolostemmat. Noh, tsekissä värkki kiinni ja testiin. Homma toimi sen verran hyvin, että jatkossa joudun kantamaan keikoilla jo toista kitarapedaalia virittimen lisäksi. Pitääkö nyt hommata jo räkki?! Heh. Suurin haaste taitaa olla pedaalin oikea-aikainen käyttö, koska olen tottunut siihen, että jaloissa ei loju keikan aikana mitn ylimääräistä steppailtavaa.

E: Vois kuulostaa eksoottiselle, jos astuisit Whammyn päälle esimerkiksi Luovan hulluuden säkeistön kesken.

H: Nouseminen lavalle oli jälleen piinaavin ja puuduttavin kokemus kuukausiin. Ihan vitusti ihmisiä. Intronauha kuului juuri ja juuri PA:sta lävitse Kaken rumpusetin luo, johon kokoonnuimme kuten niin monesti aiemminkin.

P: Keikka lähti kuin lähtikin vanhoissa merkeissä käyntiin ja jostain se keikkamoodi jälleen tauon jälkeen löytyi. Väittäisin, että paras kiertueen aloitus meiltä ikinä.

E: Kyllä, hiton hyvin vedetty keikka, vaikka liuta ensikertalaisia biisejä oli joukossa. Mutta jos minunkin oli vaikea saada riittävästi happea keikan aikana, epäilin vahvasti, että nyt eivät kaikki meistä jaksa loppuun asti. Eihän siinä mitään järkeä ollut. Takaoikealla Antti putoaa polvilleen ja etuvasemmalla teinit roikkuvat PA:ssa, joka on vain yhden ketjun varassa.

H: Niin se vaan on: vanha on hidas, pelokas ja läski. Hiki valui ja kehon fyysisen toiminnan sietokyky hakkasi limiteillä, kuin kommunistipetturi pakkotyöleirin kellarissa. Sydänkohtausta oli vaikea edes pelätä, sillä tajunta ja motorinen toiminta tähtäsivät vitummoisessa keskittyneisyydessä vain yhteen asiaan, jotta biisit menisivät edes jotenkin läpisoitettuina katsojille. Välispiikit olivat täyttä paskaa, kuten Kaikka asiasta asiallisesti myöhemmin huomauttikin…

H: Täyskänni oli tosiasia. Mutta vaikka solisti oli väsynyt läski, oli solisti myös viimeinen bändiläinen pystyssä. Alasti, yökaljaa hotellihuoneessa särppien, pitsalaatikko sylissä ja pipo päässä. Tapahtuneesta annetaan yleisöle lisätietoja heti, kun huoneeseen soluttautuneet Tero ja Mikael paljastavat kännykkään tallentuneet kuva- ja äänimateriaalit. K-18.

P: Se oli ihanaa, ku mie yritin nukkua siellä huoneessa ja tyypit tuli vähän yöpalalle. Kiitti, jätkät!Kuvassa Pekka Olkkonen (soolokitara), hotellihuoneen minibaarin herkku (K-18) ja televisio (väri).