Rakas päiväkirja,

Toisen ja entistä pitemmän studiosession kanssa ei pelleilty, nyt alkoi olla jo kivuliain määrin tuloksenteon tulta ja tappuraa persiissä. Biisiperunoita lohkottiin, haastatteluja annettiin ja mielikuvitusmaskotti Peter Pelle keksittiin.

Lemin rock-klovni Antti ”puliukko” Hyyrynen pakkasi itsensä Imatran Music-Louhokseen jo muita ennen: Torstain aamuvuoro kuului lauluosuuksien työstölle. Tottakai se sika oli iltaoluiden jälkikouristuksissa, tästä piti huolen roudari-Jykä ja Lappeenrannan Olteri. Tästäkin johtuen ”mummoäänen” viehkeä särähdys löytyi käden käänteessä, tuottaja-engineer Miitri ”isä” Aaltosen hymyillessä leveästi pleksin paremmalla puolen. Vokaalisektorin aloitti Sananen Lihasta, jatkuen Ristiriidan, Pyhän Yksinkertaisuuden ja muiden kertosäkeiden tahdissa.

Tuhottuaan äänensä metalli-apina vetäytyi ansaitulle saunaosastolle ja oli Pexin aika näyttää närhen ”ne”.

Kylvynraikkaan, tuoreen korvan sivallus pehimitti aivot jo nauhoitetun viiden kipaleen iloisesta jälleenkuuntelusta, nyt ryyditettynä Pexin lohkaisemalla skebasoundilla, joka penetroi taajuuksia kuin ”se sitä”. Riemun rajattomuus esittäytyi niiaten Pekka ”pojatar” Olkkoselle hyvän ja tarkan komppaamisen muodossa, paikalle ilmestyneen Teppo ”Chocolade-Cake” Velinin aivot hyväksivät lankapelien tuloksen mukisematta.

Runsaasti iloa tuoneen bassosoundin löytyminen myös lämmitti jokaisen paikallaolijan hypotalamusta, kolmekielisen vehkeen louhiminta kuullosti lähimain traktorin käynnistämiseltä, hyvässä mielessä. ”Ok”, sanottiin, ja rumpusektorin pystytyksen jälkeen trio heitti kuperkeikkaa kohti juhla-tatamia LPR:aa (tietysti kertaalleen saunotettuina), jossa veljessarja Mokomaattorit räimivät urheiluhallin täydeltä lohkoheviä ilmoille. Kyseessähän oli raitiiden ilmaistapahtuma, joten sinne ei menty.

Kuin ihmeen kaupalla kolmikko löytyi lauantain aamukymmeneltä studiohommista. Viikonlopun tarkoituksena oli tallentaa Velinin loput lyömäsoitinsuoritukset ja vähän muutakin: ja tässähän onnistuttiin niks-naks! Vereslihan pilkottaessa trio seivästi suorituksiaan purkkiin kuin perhosharrastaja ja jäipä siinä aikaa sitten fiilistellä studion biljardipöydälläkin… Neljän tsibaleen jälkeen oli aika ladata patterit illan juhla-tatamilla. Igen.

Miitri ”voi luoja, te pellet teette miut iha umpihulluks” Aaltosen aivojen lohkeamisen uhallakin yhtye löysi kätkettyjä voimia sunnuntain luovaan studiotyöskentelyyn. Kotopuolessa varsin tarkkaan punnitut riffit ja sovitukset saivat uusia ilmeitä, kun monia perustavanlaatuisia komppiosastoja pystytettiin uusiksi rumpusektorille. Ilmassa leijui tunkkaisen Kaukaan tehtaita muistuttavan odöön lisänä tuulahdus tuoretta verta, jota vanhaa biisimateriaalia louhiva Stam1na imppasi iloiten.

Mutta eipä nauru hersynyt enää: kauhun hedelmät kannettiin alttarille, kun levy-yhtiö ilmestyi paikalle, tuo viisipäinen, jättikokoinen kerberos alias Sakara Records. Mitä tulisi tuo rahakirstun avainlapsi toteamaan materiaalista, joka lojui atk-järjestelmässä ilman miksausta, ilman lopullista hiomista, ilman selittelyjä? Paniikki iski kuin ämpärillinen kylmää vettä triangeliin Kake/Pexi/Hyrde. Nauha laitettiin soimaan.

Vaan hoi, ihmeiden aika! Ne hymyilivät! Ne näyttivät peukaloa! Sitten joku niistä sanoi jotain tyyliin: ”Täähä toimii.” Samalla hetkellä tiesimme, että tällekin päiväkirjalle saadaan vielä jatko-osa.