”Itsesensuurin ilmataistelijat? Vaiko yksinkertaistamisen ylipapit? Tulemmeko koskaan tietämään, mitä kukin bändin jäsen soittaa kappaleissa?”

"Kaksi mozzarellapizzaa kotiinkuljetuksella!"

Torstai 3.10.13

kp: Eilen telkkarista niillä kuuluisilla verorahoillamme sponsoroitu kanava esitti hyvän dokkarin, joka herätti keskustelua täälläkin. Miksi kuudetta pitkäsoittoansa tallentava Stam1na-yhtye tekee tätä? Mikä on motiivi? Mikä tavoite? Kysymykset ovat aiheeseen sopivia myös siksi, että torstait ovat studioviikkomme taiteilijapäiviä, koska väsyneet taiteilijat saavat nukkua pitkään kamalan klo 9.00 herätyksen sijaan…

H: Lyhyt mietintä tuotti tuloksen: musiikin äänittäminen Hämeenlinnassa on väline luoda jotakin kaunista. Mutta mitä on ”kaunis”? Onko se särökitaran ujellusta ja bassorummun pauketta erikoisissa rytmeissä? Onko huutaminen kovaa kaunista? Entä kappaleen nimeäminen ”Syöväksi”? Onko tarkoituksemme sittenkin tehdä kaunista materiaalia ”erilaiseen makuun”? Onko mainstream-musiikki ”kaunista” enemmistön mielestä, mutta samalla rumaa vähemmistön mielestä?

kp: Ja sensuroimmeko itseämme suoristamalla villeimpiä ideoita, vai onko se vain yksinkertaistamisen neroutta? Siinä on miettimistä jollekin. Eilen kesken jäänyt harmoniakitaraosuus Vapaa on sana -kappaleeseen saatettiin päätöksen ensimmäisen tunnin aikana Mr. Olkkolan toimesta. Nyt ei ryömitä tunkkaisissa kellareissa, vaan ilmassa on vahva ja raikas kitarasankaruuden tuoksu! Olkkolan vibrasormet bendasivat kuin maatalon isäntä lavatansseissa ja tulos oli taattua Olkkos-laatua.

Huurun työkalut.

H: Kappale on lennokki. Se kiitelee uusilla aalloilla. Kepeys on uusi musta!

kp: Jatkoin käytännön pakosta samaa biisiä bassolla. Säröt helvettiin ja taiteilu Intian rannikoilla sai alkaa. Lurittelu toisten nuottien päällä soivine nuotteineen oli hankalaa, mutta palkitsevaa. Yritin saada tallennettua kovalevylle elämänmakuista toivoa, joka välillä muistuttaa varjopuolistansa. Kappale meni aika reippaasti narulle ja kuuntelu yhdessä palautti meidät taas tuttujen asioiden ääreen: kukaan ei lopulta tiedä mitä toinen soittaa, joten päivän toiset nuottiarpajaiset olivat käynnissä. Noh, vaikka se on välillä raivostuttavaa ja turhauttavaa, niin parempi näin, kuin että huomaisimme samat asiat miksauksissa äänitysten jälkeen tai kotona valmista tuotosta kuunnellessa.

H: Välillä on aika, jolloin on kaiverrettava nuotteja kiveen. Mutta välillä on aika, jolloin on elettävä hetkessä. ”Kassellaan studiossa” -heitto on ilmaisu näistä auki jätettävistä ratkaisuista. Niitä on ollut muutamia tämän kuudennen albumin esituotantoprosessissa. Miun mielestäni on ajoittain raskaan työlästä, mutta samalla parhaimmillaan freeziä, coolia ja palkitsevaa jättää joitain musiikillisia ratkaisuja tänne studiolle. Muusikkojoukko yllättää itsensä. Tällöin tötteröstä ei kaiu epätoivoinen duplikaatio jopa vuosia edeltävästä kotidemoäänitteestä, vaan tässä luovassa tilassa ja tiloissa luodusta päivitetyn maukkaasta tuoreruoasta. Se maittaa.

E: Ja edellinen tulee siis sen henkilön suusta, joka eittämättä intuitiivisimmin muuttelee kappaleita välittämättä aina siitä, miten se vaikuttaa kanssamuusikoiden työhön. Mutta sitä ei käy kieltäminen, että tässä mielessä me olemme oikea vanhan liiton yhtye: me emme kukin sovita omia osuuksiamme omissa kodeissamme omilla DAWeillamme, jaa niitä pilviteitse ja kokoonnu treenikselle vain harjoittelemaan läpisävellettyjä kappaleita ennen studiota. Muutamme surutta toistemme sävellyksiä yhteissoittohetkissä ja jopa sävellämme vielä studiossa – meille harvinaisen onnekkaille kun budjetti onneksi mahdollistaa sen kiitos albumeja ostavan yleisömme.

Huutoa, valheita ja videonauhaa.

H: Vapaa on sana valmistui komppauksesta, joten oli pistettävä vokalisti Hurdle lauluboothiin. Tuttu juttu, mutta kappaleen kieliopillisen sanoitusjipon orjuuttama lyriikka pisti miut aivan uuden tulkinnan takaa-ajoon. Oli laulettava harvasti, hitaasti ja syvältä. Tai syvälle. Olin salaperän ytimen äärellä. Kuinka tällaista voi tulkita…? Saisinko turpaani koko muulta bändiltä? En paljasta enempää tästä. Silti pääsin täyttämään jälleen vastausta kysymykseen ”miksi”. Tämä oli tehtävä näin, sillä tällaista en ollut aikaisemmin Stam1nalle tehnyt.

Tulevaisuuden ennustusta...

kp: Pelko oli turha, koska kolme muuta korvaparia totesivat myhäillen biisin raikastavan tuoreuden toimivan aivoissamme, kuin kuuma rommikaakao Prahan joulumarkkinoilla. Huurun ja Jannen yhteistyö selkeästi toimii: päädyimme taputtelemaan Huurua selkään kyynelehtien ja vavisten. Hauraina kuin vaahteranlehdet.

H: Torstai oli varattu lauluillaksi, eli olimme sopineet tuottaja Saksan kanssa pidentävämme työpäivää lauluhommien parissa. Siispä laulutekniikan ja moodin vaihtoon. Tekstitiedosto ”Panzerfaust” auki, paidat pois, punainen led palamaan ja hiki pintaan. Karjuin sen minkä tästä pizzan kyllästämästä torsosta pystyin. Silmissä kipinöi ja äänihuulet lepattivat. Kai-Pekkakin piipahti boothissa venäyttämässä muutamia vokaaleja. Silti tämä torstai-ilta päättyi varsin paskaan fiilikseen, sillä puolen tunnin yrityksestä huolimatta en löytänyt vokaalitekniikkaa, jolla biisin kertosäkeet oltaisiin saatettu loppuun. Turhauttavaa, kivuliastakin, mutta eritoten turhauttavaa. Jäi rästihommiksi. Luurit narikkaan ja munakkaan paistoon klo 22:30. FUUUUUUCK.

Perjantai 4.10.13

E: Tässä aamussa oli jotain syvällä tavalla oikeaa. Neoperhe Hyyrynen-Kangasmäki-Lähteenmäen aikaisin nukkumaan menevä vauva Pekka oli ensimmäisenä soittovuorossa. Ja sehän sopi – vanhemmat olivat katselleet South Parkia yömyöhään, kun taas Pekka oli jo anivarhain täyttämässä tiskikonetta. Kun me ennen puolta päivää heräilimme, oli Pekka jo toisen kappaleen komppikitararaidan loppumetreillä. Teimme aamupalaa ja jatkoimme South Parkien katselemista.

kp: Tämä oli Olkkolan päivä. Tätä päivää varten mies on odottanut nämä taakse jääneet studiossa vietetyt vuorokaudet. Tätä päivää varten Pekka on soittanut kitaraa aamusta iltaan joka päivä ja vielä nukkumaan mennessä makuukammarista ovat kaikuneet kännykän kautta kitaravideot, joista hän on imenyt materiaalia yöunia varten. Tämä mies elää kitaralle! Nyt annetaan puheenvuoro miehelle, joka on käyttänyt studiossa eniten aikaa soittamiseen, ja jonka soittoa on kuultu vähiten kovalevyltä.

Erään kriisipalaverin loppu.

P: Tämä maailman eläintenpäivä oli myös kitaran päivä. Sovimme Jannen kanssa edellisenä iltana, että aloittaisimme kitaraäänitykset aamulla yhdeksältä  ja tavoitteena oli kunnianhinoisesti naputella miun loput puuttuvat kompit neljään biisiin. Aloitimme Kaikan tunnelmapalalla KMH. Oikea soundi löytyi vanhan Universen single coil -mikistä ja Emilin vintage-Marshall-combosta. Tunnelmointi oli tallessa tuota pikaa ja siirryin hieman ripsakampien rallien pariin. Tunsin olevani oman elämäni James Hetfield ja uhkuin itseluottamusta. Vuorossa oli ensin Kaikan Ehkä-kappale feat. some serious down picking action. ”Kertsimelodiakin” sahataan 16-osina (195 bpm) – a’vot sie! Vahvistimena toimi luottomyllyni Mesan Mark V. Punkimpi rykäisy meni myös nopeasti kovalevylle ja oli lounastauon paikka. Janne on aivan sopivan natsi äänittäjä ja ajatuksemme soundista kävivät yhteen. Lounaan jälkeen vuorossa oli vielä oma Usko pois -teos, joka olikin sitten taas slovariosastoa (240 bpm). Kappaleessa neppaillaan niin prkleesti ja mukana on myös euroviisu/olympia-henkeä. I nailed it! Teimme myös muutamat kitaraharmoniat Ehkä-biisiin ja yhden melodiaosuuden jo aiemmin soitettuun Panzerfaustiin. Jannen menojen takia päätimme päivän jo neljältä, joten viimeinen kompattava biisi jäi ensi viikolle. Tyytyväisenä päätin palkita itseni muutamalla oluella.