Puhelimeen vastaaminen osoittautui sekä turhauttavaksi, että ylipäätään turhaksi. Tuona aamuna ei ääni enää asunut kehossani.

Jyrkin ohjastama keikkabussi kaarsi kotikulmille ja retuutin ruhoni sen sisään. Vaikka Imatran keikka päättyi myöhään ja nukkumassa oltiin ”jo” neljältä, oli alkoholia annosteltu maksalle ”aivan tarpeeksi”. Olo oli sanalla sanoen paska. Sekä myrkytysoireet, myös kuumeilu ja väsymys painoivat ruhon nukkumisporukoihin. Bussi poimi Imatralta sekä lopun miehistön, että soittokamat edellisen illan jäljiltä. Tästä allekirjoittaneella ei ole muistikuvia, sillä väliaikainen kooma oli tosiasia.

Joensuun todellisuus avatui eteemme jäähallin muodossa. Koska äänitestimme oli ajoitettu jo kello kahteen, olimme ajoissa paikalla, kuin nälkäiset kärpät. Erittäin rempseäksi, kohteliaaksi ja maanläheiseksi (jälleen kerran) osoittautunut Ilosaari-porukka ilmoitti jäsenistölle saunamahdollisuudesta ja ohjaili sankarit takahuoneeseen syömään suklaata. Amorphiksen legenda-possen majoittuessa omaan huoneeseensa teimme tervehdys- ja morjestamisliikkeitä.

Puhekieltoon julistetusta vokalistista huolimatta äänitesti meni hienosti: olihan meillä lavalla parhaimmillaan kolme ylimmääräistä artistia rakkaasta Mokoma-orkesterista. Tuomo Saikkosen tulkitsemana Lääke-kappale kuulosti jopa hyvältä, puhumattakaan Janne Hyrkään tulkitsemasta tomirumpu-fillittelystä. Vieläpä kun basistimme Kangasmäki tarjosi sulosäveliä kurkustaan Vartijattoman aikana, oli sairastuneen Jusbaumimme korvannut talon miksaaja varmasti ikionnellinen. Hän varmasti syleilee valokuviamme ja suutelee maata, jolla kävelemme.

Yhtyeen historian sekavin äänitesti saatettiin loppuun pikaisesti. Osa siirtyi saunaan, osa makoili penkeillä. Ruoka oli hyvää, kaljaakin maistoi joku. Hyrkäs kävi kertomassa pari vitsiä ja Discardin edustaja tuli puhumaan takahuoneeseemme kännykällä.

Keikka oli alkava klo 19:30, jonka jälkeen saisimme luvan nauttia sekä Amorphiksen että Mokomien sulosävelistä oikein ajan kanssa. Rikoin puhekieltoani klo 18, josta alkoi hidas mutta pakollinen äänenavaus. Vetelin särky- ja kurkkulääkkeitä kuin karamelleja, ehkä myös pienen paukun yrttijuomaakin. Pelko illan onnistumisesta oli suuri hirviö.

Irstaalta sivarilta näyttävä juontaja huudatti saliin pakkautuneen yleisön vaikuttavaan mölyyn ja astuimme lauteille. Homma käynnistyi kuin paskatykki: varmasti ja vääjäämättä. Ison lavan hurmoksessa ja usean videokameran avulla yleisölle projisoitu lähikuvasto antoi aihetta näyttävän show’n rakentamiseen. Otin asiakseni polvistua sooloa soittavan Olkkosen jalkoväliin, kieli ulkona ja Pekan käsivartta sekä kitaraa hipoen. Yleisön pyynnöstä oli myös stripattava paita pois, joka hetken hurmoksesta huolimatta tuntui jo toteutusvaiheessa henkilökohtaisen musiikkiurani huorahtavimmalta tempulta.

Silti show oli rautaa ja tähdättyyn tunnin esiintymiseen ei jäänyt kuin ehkä 15 minuuttia toivomisen varaa. Samaisena kertana koettu, useammin tarjottu yleisönhuudatus taisi toimia myöskin, ainakin Velinin sanoja jos uskoo. Miksipä ei, oli yleisössä niin paljon liikkuvia osia, että meininki vaikutti vähintäänkin tiibetiläisten mellakalle.

Siispä normaalia hieman lyhyempi setti saatettiin loppuun ja hikisen tyytyväinen heimo lemiläisiä siirtyi suihkutiloihin. Ajan kanssa nautittuna takahuoneen tarjoilu teki tehtävänsä hitaan nautinnollisesti, jättäen aivot kellumaan todellisuuden viileään kiisseliin… a’vot. Mokomien setin jälkeen Joensuun keskusta kutsui kuin Kari Grandi.

Lisättäköön tähän, että vaikka The Republicin jengi ei tälle reissulle lähtenytkään, oli huumori- ja viihdytysvuoron haltija Crewppa mies paikallaan. Oli siinä varmasti joensuulaisella ihmettelemistä kun kaksi täysikasvuista Hyyrystä painia rettuuttaa paskaisessa lätäkössä jäähallin ulkopuolella, keskustan kävelykadulla ja hotellin käytävällä. Joensuu, irstaiden sivarien kaupunki, täynnä lukittuja ovia.