Siellä ne tekivät lasagnea, omakätisesti ja rauhaisissa tunnelmissa. Olin kysellyt jo Mikkelistä aamulla saunatilojen vuokraamista jyväskyläläiseen hotellin, mutta Lutakko pisti paremmaksi: kun bändi tekisi soundcheckinsä, olisi tarjolla ruokaa ja talon oma sauna – heti pukuhuoneen välittömässä läheisyydessä.

Rakkaus Jyväskylään oli lumivalkoinen.

Ja niin oli myös muutamien yhtyeen jäsenten naamat. Videotaltiointi edelliseltä yöltä kirvoitti niin kipakat naurut, että vatsat kramppailivat. ”Pitäisikö tämä laittaa yhtyeen dvd:lle, eikä mitään muuta?” Saisivat ainakin oikean kuvan ”yhtyeiden” todellisesta ”toiminnasta”, niin ”kiertueen” kuin ”juhlimisen” luonteesta. Lainausmerkkien lisäksi ilmassa lenteli kepeän luonteva fiilis. Osa porukasta oli kipeänä, osa muuten vain väsynyttä, kulunutta tai hullua. Tiesimme, että tanssisali Lutakko oli kaupattu loppuun jo aikaa sitten, mutta silti oven edessä jo kolmelta päivällä jonottava nuoriso sai leuat loksumaan. Mikä näitä ihmisiä vaivasi. Sittemmin jono oli noin sadan hengen pötkö lumessa töröttäviä hullupäitä, joista vain noin puolelle oli lippu tarjolla. Onneksi lutakkolaiset tarjoilivat töröttäjille termoksesta teetä, mikä sekin humaanina tekona sai miltei kyyneleet silmiin. Lemin asema maailman parhaana paikkana oli uhattuna!

Ensimmäistä kertaa sai kuunnella The Republicin(kin) soundcheckin lävitse ja muutaman ihan kokonaisen biisinkin. Hyvältähän tuo horror-punk kuulostaa, varsinkin laulaja Kallen hysteerisen riipivä korina. Väittäisin myös, ettei rumpali Jarvan seuraaminen livenä ole sekään vähiten mielenkiintoista. Näyttää siltä että mies istuisi avaruusaluksen ohjaamossa. Ja että stuertteina toimisi koko loppu bändi.

Tumutimme mainitut lasagnet ahnaisiin naamoihimme, työstimme luumäkeläiseen lehteen hysteerisen väsyneen haastattelun ja putsasimme paistikkaamme Lutakon uusitun alakerran saunanlauteilla. Täyttä luksusta. Sitten vain odottelemaan – ja vastaanottamaan pakollisia myöhäisiä tekstiviestikyselyjä listapaikkojen perään.

Väsymys vaati veronsa. Porukka makoili kuin hylkeet rannoilla. Koska yhtyeestä ehdoton enemmistö oli halunnut lähteä jo yösiirtymällä kotikonnuille, ei hotellihuoneiden pehmeille patjoille ollut asiaa alkuunkaan. Ruhoja rauhoiteltiin siis takahuoneistossa useita tunteja sohvilla – old-school-toimintaa, josta tällainen uuslihava hemmoteltu paskahousu ei kostu enää kovinkaan, ainakaan kolmipäiväisen päätteeksi.

Onneksi oli kuitenkin teipit.

Rumpali Velinin toimesta aloitimme ulkoasujemme vääristämisen reilulla teippauksella. Oranssi leveä liimapinta sitoi housuni äärimmäisen tiukaksi paketiksi, jonka perspuolelta näkyi enemmän kuin tarpeeksi. Vaikka asuuni kuului alunperin myös oranssit ”henkselit”, revitytin ne pois ennen keikkaa, jättäen komeat punaraidat ruhooni.

Onneksi sekä Kai-Pekka, Teppo että Emil ottivat asiakseen myös käsitellä fyysistä habitustaan mustan teipin avulla. Käden käänteessä takahuoneessa syntyivät mm. rumpalimme kadonnut espanjalainen velipuoli Carlos (sukunimeltään Hämäläinen, Mokoman bassotaiteilija Santun mukaan), jonkinlainen nuijahäntäinen taisteluörkki sekä futuristinen keyboard-artisti, jonka nenänvarsi muistutti lähinnä ristiä väärinpäin. Kitarasankari Olkkonen vetäytyi huumoritoiminnasta vedoten alati pahenevaan flunssaansa.

Vai olisiko vetäytymiseen syynä ollut teipin äkillinen vähyys. Jopa Seinäjoelta saakka yhtyettä riivannut ihoteipin loppuminen ei ollut saanut ketään ostamaan kyseistä tuotetta lisää. Kukin kolmesta korvamonitorien käyttäjästä (Pekka, Emil ja minä) teippasimme letkut kehoomme ties millä kärpästarralla. Ja eiku lavalle loiskis!

Mainittakoon vielä Republicille lämppäyksen aikana järjestetty pikku aarteenetsintä-touhuvartti: kätkimme poikien mittavan eväspullovalikoiman huolella, täytimme tyhjentyneen kylmäkaapin miehistön ulkovaatteilla ja piirsimme aarrekartan johdattamaan lavalta palaavan hikoilevan joukkion nautintojensa lähteelle. Voi sitä kiromökää ja perkelettä, kun kurkkua kuivaa ja joukko teipattuja epäsikiöitä hihittää ovensuussa videokameran kanssa! Taattua laatua!

Niin, siihen tylsimpään kerrottavaan, eli Stam1nan keikkaan…

Yhtye otettiin äärimmäisellä huutovolyymillä vastaan. Paiskasimme totuttuun tapaan Lemin Elkan eetteriin, muun muassa tarinalla ”nenättömästä naisesta, joka haisi aivan karamellille”. Hammasrattaalla saatettiin yhtye ääneen ja siitä alkoi elämäni ehkä hikisin setti.

Ensimmäisen biisin aikana poikki napsahtanut kieli ei jarruttanut juurikaan vauhtia, ilta tuntui olevan täynnä magiaa. Ja talo täynnä yleisöä, sillä ihmismassa velloi metrejä edessä kuin pallomeri Linnanmäellä. En ole varma, oliko ensimmäisen välispiikin viittaus Lutakossa vallitsevaan Kolmanteen valtakuntaan poliittisesti korrekti veto, mutta ainakin naamaani teipattu Hitler-maski komppasi vitsiä osuvasti. Eturivin musertumisen vuoksi oli välillä käskytettävä ihmispaljoutta takaperoiseen askellukseen, ei näyttänyt kovin kadehdittavalle nuoren kasvumateriaalin ahdinko. Mutta harvoinkos sitä päästään bailaamaan näin urpojen teini-idolejen tahdissa!

Esiintymien sujui äärimmäisen energiatason vallitessa niin lavalla kuin lattiallakin. Viimeisen kappaleen lopussa basisti Kangasmäen suorittama instrumentin nöyryytys toteutui jälleen kaikessa komeudessaan. On puhdas ihme, ettei ESP:n kaula ole vielä kahtia. Lutakon magia puri siis ilmeisesti jälleen ja yhtye pääsi vieläpä kumartamaankin rivistönä, kolmen encorebiisin riittämättömyyden merkkinä. Olimme liekehtivää, hikoilevaa läskin ja intohimon cocktailia.

Ja tällä kertaa jäikin cocktailit siihen, sillä välittömästi roudauksen jälkeen oli aika siirtyä Etelä-Karjalan suuntaan. Yön taittuessa aamuksi saavutimme ainakin Jyrkin, Tepon, Kai-Pekan, Jusbaumin sekä Jyrin kanssa pisteen, jossa väsymys muuttuu totaaliseksi ahdingoksi.

Mutta se ahdinko kumpuaa rakkaudesta musiikkiin.

Ja se rakkaus on lumivalkoinen.