Jyväskylä, Lutakko w/ Steep
KUNNON MENOA – kevät 2006 keikka nro 3.
Tampere sai jäädä taakse kummallisena punatiilikaupunkina, jossa ihmiset matkustavat (puoli tuntia käveltyään) loput 200 metriä taksilla, hintaan 7,50. Kadulla kuka tahansa esittäytyy Uniklubin tyypiksi ja hotellin ovella väijyy sekä juoppo matkamies että Bemarillinen ilmiselviä kriminaaleja. Äh, Tampere… makkarakin irstaan näköistä. Onneks lähettiin heti.
Jyväskylään päästyämme alkoi heti hauskuus. Monitori-Prinssin järjestämä kartting-ajelu avasi päivämme mahtavasti. Äijät survoutuivat ajohaalareihin (miulla oli tietysti perseestä revenneet sellaiset) ja kypäröihin, kuin hammastahna takaisin tuubiin. Pistettiin nimittäin 20 minuuttia sellasta kaahausta että oksat pois. Eniten koko porukkaa ihmetytti jälkipuoliskolla vakavasti taistellun ralliajon lopputulos: Pappa voitti, mie tulin toiseks ja Prinssi kolmoseks (joka kuitenki on ajanu noilla vehkeillä aiemminkin). Eniten vitutusta (etenkin moottorimestari Velinin pääkallossa) aiheutti miun ajama kilvan nopein kierrosaika. Noh, sori ukot, mie vaan oon vittu paras ajaja ja valehtelija ja joka väittää muuta on vittu täysin oikeassa
Ajoa ennen tuli tietysti kyseltyä että ”tarviiko puhaltaa”. Ei tarvinu, hyvä niin. Mielessä velloi tietysti kännikalakeitto, jota Lutakon bäkkäri tursusi kaapit ja hyllyt vinollaan. Sitä ennen kuitenkin roudaus ja ihan perus kalakeiton nauttiminen. Lavalle väsättiin tällä kertaa erikoinen backlinen muodostelma: kaapit pistettiin rinnakkain, ei päällekkäin! Hahaa perkele! Homma toimi aivan uudella tavalla. Lavalla jopa kuuli jotain jos liikahti sivuun kulmamonitorien ja stäkin leikkauspisteestä. Tästä innostuneena soitimmekin hieman yliaikaa tsekkiä, joten Steep myöhästyi omasta tsekistään vittumaisesti. Sori äijät. Mut keitto maittoi.
Kirjautuminen hotelliin oli täysin turha temppu, kuten myöhemmin kaikki yhtyeestä paitsi Kaikka tulivat huomaamaan. Silti kamat purettiin ja ehtipä siinä partahirviö tunteroisen norkahtamaankin. Oli kerrossiivoaja jättänyt sitten lakanan vaihtamatta, karvojen pituudesta päätellen sängyssäni oli maannut viimeksi miespuolinen tumma kaveri. Hyväkiitos.
Jonoa oli muodostunut kuuleman mukaan ”aika pitkästi” kun ovet avattiin. Lutakko myytiin jälleen loppuun, kuten edellisenä syyskuuna. Miksipä ei, perkele. Jäipä kuulema vielä jonoa ulos. Sori. Mut meillä oli hauskaa. Aloittelimme setin perseelle potkivan Steepin jälkeen (ja onnistuimme jopa kuulemaan muutaman kipaleen yhtyettä).
Itse keikka räjäytti tajuntamme ja tyhjensi suolemme. Tupa oli täynnä, kirjaimellisesti. Savutuprausten väleistä näki vellovan keskisuomalaisen ihmispaljouden, joka huuteli ja heittelehti hauskasti. Lavalle kaadeltu vesi sai äijät luistelemaan hassusti, kävimpä siinä ihan lekelleenki jossahinnii välissä. Säntäsin Jyrin pakeille huutaen: ”Kuivaa lattia perkele!”. Jyri kuivasi. Seurasi biisin vaihto ja pään kasteleminen vedellä. Jälleen liukastelua, eikun takas Jyrille: ”KUIVAA NYT SAATANA SE LATTIA!”. Jyri kuivasi. Löimme kitaraa yhteen, Pekkeli ja minä. Pekkelin tukka jäi kitaraan kiinni. Piti vaihtaa keppi ja varakepin hihna oli tietysti liian lyhyellä. Jyri lyhensi sitä lennossa, samalla virittäen ykköskepukkaa kuntoon.
Spedeily sai kliimaksin erään pittitoimintaan sopivan kappaleen c-osiossa. Kaiken urpoilun keskellä Kaikka luovutti bassonsa Jyri ”Ihmiskallio” Kangastalolle, nappasi itse miun seiskakielisen ja mie päätin loikata pää edellä ihmismassaan. Päädyin lattialle, tönäisin lähimpänä pogoilevaa miestä rintaan ja jotakuta tarraamalla kapusin takaisin pintaan. Siitä ylösalaisin soutamalla päädyin lavalle ja biisi jatkui lennosta. Temppu sattui aika perkeleesti mutta hauskaa se oli.
Keikka saatiin onnellisesti päätökseen, porukka huuteli lisää ja sen ne sai. Louhimme ja rouhimme. Takahuoneessa saatettiin alulle välittömästi Lokkilaulu, juopottelu ja hikisten sukkien kanssa pelailu. Nopea telekommunikaatio jo edellisiltana joukkoamme viihdyttäneeseen Raineriin ja porukka keskustaan aiheuttamaan ihmetystä ja kummaa.
Ammattisalaisuuksia pursuavan tapahtumaketjun yksityiskohtainen kuvaileminen olisi tässä arveluttavaa ja täysin tarpeetonta ajanhukkaa. Alla kuitenkin itse itseään selittävä tallenne, ajankuva, jälkemme digitaalisen viihdeteollisuuden historiankirjaan. Hannalle kiitos laseista ja ymmärtäväisestä asenteesta! Jyväskylä – rock city! Vääristynyt kuva on enemmän kuin tuhat sanaa!
KOMMENTOI