Tietysti Seinäjoelta lähteminen oli yhtä tuskaa ja aamuista ahdistusta. Vantaalle matkaa oli onneksi mukavan torkun verran ja perillä yhtye palkittiin ruoalla ja juomalla. Juuri näin!

Kelvon takahuoneen puuttuessa housut ja paidat vaihdettiin rock-todellisuutta hönkivässä bussissa. Ilmassa oli tuulta, pientä auringon pilkahdusta ja Charonin työstämä hevimetelisoppa. Olimme festivaaleilla.

Takahuoneen ilmaiset jäätelöt lohduttivat soittajia. Sitten olikin aika kavuta lauteille. Vaan lenkkikengissä hyppiminen ja kapuaminen, reilun minuutin pituisen intron jo soidessa kilpistyi urpoiluksi, kun otin harha-askeleen kohti lavalle vievää ramppia: jalka laskeutui puoliksi kitarakotelolle, puoliksi maalle. Nilkkahan siinä muljahti varsin kivuliaasti. Siis nilkuttaen stagelle.

Käytin kaikki kitaraposeeraustaitoni ja havaitsin sisääntulon onnistuneen, ainakin yhtyeen muiden jäsenten myötähäpeään sointuvan naureskelun perusteella. Keikka käynnistettiin kappaleella Merestä maalle.

Ensimmäinen bassorummun isku ja heilautin tukkaani. Mutta keskikokoa suurempi, pitkällä tukalla entisestään painavaksi äitynyt pääni heilahtikin väärässä vertikaalisessa asennossa. Lopputulos: erittäin kivulias selkä- ja niskalihaksiston venähtäminen. Tuska oli asioista todellisin.

Nilkka ympäri, päänuppia ja hartioita hädissään kannatteleva ihmisraunio rohjusti kohti kitarateknikkoa, joka hakikin ensiavuksi satsin äärimmäisen pontevia särkylääkityksiä. Oli siis keskityttävä vain laulamiseen ja omituiseen liikkumattomuuden tunteeseen. Vaan eipä muilla näyttänyt olevan ongelmaa: tukkaa varisteltiin stereoparina molemmilla puolilla lavaa ja taustalla puulaatikoita kolisteli hullu kalju.

Koska oli keskityttävä enemmän kuin tavallisesti, oli mukava tarkkailla yhtyeen jäsenten live-habituksia: Olkkosen vallankumouksellista haara-asentoa, Kangasmäen epänormaalia viskomista ja Velinin tikkuleikkien kakofoniaa. Vaan tokkopa Lähteenmäelläkään jäi kelkasta: paljasjalkainen viiksivallu käsitteli koskettimia kuin intiimejä tilanteita rajusti handlaava sekaduunari.

Sitä tavallista, sitä tavallista. The drugs were kick’n in, niitä ryydittäneiden Fish-annosten ansiosta, luulen. Kai-Pekka saattoi bassonsa ilmalentoon, joka johti useiden metrien jälkeen soittimen Vantaan urheilukentän kiviseen maaperään. Multa lennähti iloisesti vielä, kun itse artisti nautti jo seuraavaa oluttaan. Vedimme siis rock-todellisuuteen totutusti encoret ja poikkesimme jäähdyttelemään vesikatokseen: vettä tiputteli, muutama olut kumoutui kurkkuihin, tuttuja moikkailtiin ja ihmeteltiin paikalle ajokilla summonoitunutta Turisasta. Miksi meillä ei ole lavalla maskeja? Ai niin, Tavastiallahan niitä kokeiltiin. Ei kannattanut. Eiköhän nämä permanent-naamiot saa riittää. Valitettavasti.