Kantturain Konttorit Kesä 2005 keikka nro 10

”Missä helvetissä on bussin avaimet?”, kuuluu Hullu-Villen kysymys. Edessä on puolituhatta kilometriä ajoa tuntureiden keskelle, Joulupukin naapuriin, porojen pariin, pohjoisille tundrille, yöttömän yön alueelle, napapiirin tuntumaan, neljäntuulenhatun reviirille, Ruotsin välittömään läheisyyteen, Tornionjoen rannoille: Yli-Tornion Aavasaksalle.

”Kuka näki ne viimeksi? Kävittekste hakee lisää kaljaa monelta?”. Hotellihuoneen sängyt käännetään ympäri, lattiat kolutaan. Hiki nousee pintaan. Klo 20 olisi oltava paikalla, tarkoitus olisi soitella maailman korkeimmalla paikalla järjestettävässä Aawastock-tapahtumassa, tunturin huipulla.

”Käykäähä kattoo sielt lentopallokentältä!”. Pikku-Spedet vaeltavat ympäriinsä eikä kiluttimia ala kuulua. Suoritamme hätäsoiton Lemin suuntaan, ”äkkiä auto alle ja vara-avaimet tänne, rapi rapi”.

”Missä ne spedet viipyy?!”. Kake fiksaa puun oksasta ja hengarista tiirikan, jolla saadaan sentään matkustamon puoli auki. Sitten tehdään ihmispyramidi kuudesta henkilöstä. Sitten ajetaan puutarhatuolilla kottikärryä. Sitten puutarhatuolista fiksataan heittoistuin, jolla yhtyeen vokalisti sinkautetaan ruusupuskan ylitse, kädessään hääjuhlien tienviitta.

”Noni, pellet autoon!”. Lemin hälyytysauto saapuu mukanaan Ville, Nigo ja vara-avaimet. Riemu on rajaton, aikataulu noin miinus kolme tuntia. Jätkät palkitaan festaripasseille, olisihan siellä Jörisrockissa vielä Rotten Sound ja muita. Sitten sovitaan että kaksi pysähdystä, kolmas olisi määränpäässä.

”Ohita se viti pelle!”. Hullu-Villen kaasujalka painaa tonnin. Tie taittuu kuin Orbit. Paniikkipuhelut Aawastockin päähän kannattaa, he järjestävät aikataulua hieman uusiksi jotta Lemin lahopää pellet ehtivät mestoille ennen talvea.

”Tere, sori et vähä viivästy!”. Tuntia alkuperäistä keikan aloittamisajankohtaa myöhemmin valkoinen paku kaartaa julman tunturin huipulle, keskelle tummaa myrskypilveä. Salamat lyövät vaakatasossa silmien korkeudella. Ihmisillä on toppapukuja ja sadevaatteita. Kamat suorastaan lentävät lavalle ja soitto saadaan alkamaan ennätysnopeassa ajassa.

”Nonii Yli-Tornio, eiköhä soitella vähä poroille hevii beibeeh!”. Ihmisiä paikalla on kuulema paljon odotettua vähemmän, säästä johtuen. Tottahan se on, kosteus ja sumu konsentroituvat kitaran ja rummun pintaan varsin tuntuvasti, kielien vireet vaihtuvat kuin Speden vitsit ja hengitys höyryää – heinäkuussa. Evil!

”Koitetaampas sitte yhteishuutojuttua… se menee HEI HEI HEI!”. Soitanta aloitetaan ja hoidetaan aivan kiitettävästi. Ihmiset istuvat kylmissään penkkiriveillä ja yhtye morjestaa Hullu-Villeä muutamaankin otteeseen oikein julkisella morotuksella. Eturivissä nähdään myös pienimuotoista pit-toimintaa sekä true-fani, jonka kerrotaan odotelleen yhtyettä kaksi tuntia samalla paikalla, kaiteesta kiinni pitäen. Näille tyypeille tänne ajettiinkin, miettii ryhmä ja repii kaiken irti eskimomeiningistä.

”ÄÄÄÄÄ-pryyyh!”. Show kun on ohitse, kaikkine encoreineenkin, kamat kasautuvat bussiin miljoona kilometriä sekunnissa. Viikatteen pääkeikalla sähköt jo katkeavat pahaenteisesti ja alkaa sataa. Ja sitten alkaa rankkasade. Ei muuta ko majoitukseen ja nukkumaporukoihin. Kotimatkalla nautitaan Hullu-Villen laptop-kompuutterin suomasta moraalittomasta dvd-tarjonnasta ja 14 tuntia myöhemmin sankarit napsahtavat Lappeenrantaan kyyneleet silmissä. Mittari näyttää viikonlopun saldoksi 1800 kilometriä.

”No ensviikol sit Ouluu…”