Tuhansia kilometrejä maantietä, kymmeniä plektroja, litrakaupalla hikeä ja kilokaupalla irtohiuksia. Koreittain väliolutta, korillinen Jalmaria. Sata hikistä pizzaa, kokkareittain suklaata, laatikollinen irtokarkkeja. Lukuisia pareja saastaisia sukkia ja tusinoittain revittyjä t-paitoja.

Ihmisenä kehittyminen on yksi elämän tavoitteista. Samoin löytää mielekkyys ja nautinto työstään. Joku sanookin, että ”jotenkin se elämä on elettävä, parempi tehdä siitä mukava”.

Keikan jälkeen minibussissa vallitsi mukava lämmin fiilis: jokaisella oli muutama muisto kerrottavanaan kuluneesta kiertueesta ja sen likaisista yksityiskohdista. Kirjava joukko harrastelijarokkareita oli hitsautunut saumaa tiiviimmäksi, lähes univormaalisesti pukeutuvaksi remujengiksi. Jokaisen puheenvuoro sisälsi joko sanat ”loiri”, ”loiro”, ”lasse” tai ”kalle”. Tupakkiporukat olivat ne parhaat porukat, tämän tiesi jo debyyttialbumin taltioinut Miitri ”voi luoja” Aaltonen.

Kotkan päätöskeikan avainsana olikin spedeily. Varsin erilaiseksi osoittautunut soittomiljöö koostui jättimäisestä teatterilavasta ja korkealle yläviistoon nousevasta katsomopenkistöstä. Paikalle oli ilmaantunut puolitoistasataa selväpäistä ja ikärajatonta kotkalaista viluilemaan bändiä, joka sai luvan soittaa ns. headliner-setin, kylläkin noin tunnin myöhässä aikataulusta. Tutut ja turvalliset kipaleet soljuivat mallikkaasti, samoin nuo nähdyt ja koetut livetemput: epilepsia, vesisuihku, karatepotkut. Homma tuntui olevan siinä, mihin sen Lahdessa jätti. Homma toimi.

Eipä siinä, Pexi, Kake, Proffa ja yours truely siirtyvät treenihommiin ja mietiskelemään vähän kesäisien keikkojen kohtaloa. On ollut ilo rimpautella ihmisten iloksi musaakkia, kiertää kaunista Suomenmaata ja tavata ihmisiä omine juttuineen. Toivottavasti hommelit sujuu festareilla yhtä mallikkaasti, niin ei tarvisi palailla Lemille häntä koipien välissä. Nelinkontin.