Vuoden 2003 alussa työstettiin viittä uutta biisiä kokonaisuudeksi. Totuttuun tapaan itse kustanneltu Väkivaltakunta EP iskettiin pihalle elokuussa. Teos herätti varsin positiivista vastakaikua kriitikoiden ja kasvavan fanikunnan taholta. Välillä EP:tä arvioitiin medioissa demonauhana, välillä virallisten julkaisujen seassa. Kotipolttoista levyä, taiteltavaa kansigrafiikkaa, yksinkertaista t-paitaa ja yllättävän törkeätyylistä keikkajulistetta postiteltiin ympäri maata arkityön ohessa rahatilanteen niin salliessa. Yhtyeen nimi kirjoitettiin tuolloin pelkillä kapitaaleilla, i:n korvasi absoluuttista parhautta osoittava numeraali ja yhtye oli jälleen trio.
Hyrde: Myö väännettii sitä EP:tä niska limassa. Koko bändi oli puhki ja tuottaja-nauhoittaja-miksaaja-Kaitsua tais kanssa ruveta sen kolmannen työstökuukauden kohdalla vähä ressaamaa se touhu. Hyvillä fiiliksillä saatiin homma kuitenki finaaliin. Paiskattii kouraa kesäisellä ilmalla ja lähettii hoitamaa lätyskää jokaisee mestaa mihin vaan saatii. Kiekkoa myö taiettii jaella tommoset tuhat kappaletta, käestä kätee, levykauppoje omakustanteena ja netitse kaupattuna. Siinäpähä polteltii tietokoneel illat, mie tulosti kansia aluks koululla, sit niitä piti iha painattaa ku niide paperie saksilla leikkely oli nii vitu rassaavaa. Siinä pääs tutustumaa tähän rockin markkinoimiseen varsin konkreettisesti. Vitusti työtä!
Kaikka: Kun sain Väkivaltakunta EP:n käsiini, niin siihen vuoden aikaan kotiviinillä iloisesti läträävä rastatukkainen nuorukainen oli hyvillään: ”Stamina on palannut!”. Vihaa ja Promo 2002 -kiekkojen rock/popimpi (gay-)ote oli mennyttä ja Väkivaltakunta EP löi silmille vihaista, kiemuraista ja metallista meininkiä. Eli sitä meininkiä, josta olin aina Staminassa pitänyt. Hieman myöhemmin syksyllä pojat kysy miuta roudarikuskiks mukaan kolmen päivän mittaiselle keikkaputkelle Mokoman lämppärinä. Olin saanut auton ajoon tarvittavan c-kortin kuukautta ennen minirundia, enkä ollut koskenutkaan kuorma-autoon inssin jälkeen. Kulkuneuvo oli semmone ”markkina-auto” jossa jarruja piti painaa kahdella jalalla, jos halusi pysähtyä. Palkkioksi sain viimeisenä iltana Kuopiossa Alkosta vapaavalintaisen pullon. Otin pullon Makkista. Kake ajo seuraavana päivänä takas Lemille…
Hyrde: Hirveesti pääs tapahtumaan tosi lyhyessä ajassa. Keikkoja rupes ropisemaa, Väkivaltakuntaa ja paitaa postiteltiin kotisivujen kautta tilattuna päivittäin, ostettiin uusia soittokamoja ja otettiin tuo internettiki haltuun. Meil oli keikoilta videopätkää sivuilla, miun AMK-kaverit otti jatkuvasti uutta stillimatskua, kuvatiin Erilaisen rakkauden todistajan musavideo 16 mm filmille, medianäkyvyyttä saatii EP:n kanssa… ja mikä parasta, levy-yhtiöissä tapahtu pientä liikehdintää. Sakaran pojatki olivat höräyttäneet kuulema korviaan. Tästä riehaantuneena ei pistetty kynttilää piiloon vaan jatkettiin nauhotushommia upouuden matskun kanssa.
Hyrde: Kolmestaanhan sillon viel veivattiin. Ikuiselta tuntuvaan basisistiongelmaan suhtauduttii seuraavasti: eihä myö tarvita perkele basistia, otetaa taustanauha! Digitaalisee moniraiturii ei ollu rahnaa joten tyydyttii Kaken kannettavaa CD-soittimeen. Siitä kato vaa stereonauhoitteen vasen kanava klikkinauhaksi Kaken korvaan ja oikealta bassot PA:han! Nerokasta paskaa!
Hyrde: Lemin luottopeukuttaja Suomalaisen Jani Royal Max -bändistä vääns meille bassoraidat biiseihi (eli periaattees kyseessä oli järjestyksessää meiän neljäs basisti). Niihin aikoihi keikal bändi soitti tosi kurinalaisesti ku klikkiin oli osuttava, ei saanu paljoo heittää tahdituksissa. CD oli siinä pallilla Kaken vieres mistä se käynnisteli sitä varovaisesti. Vähä väliä se CD pomppas väärään kohtaan. Sit soiteltii kahella kitaralla ja rummuilla biisi loppuu. Tota erikoisuutta jatku vissii puoltoista vuotta. Mut hitto, roudaus oli nopeeta, esimerkiks miun kitarakamat oli yks kitara, Marhall 8080 ja Vamppi – tai sit pelkästää Vamppi vedettynä suoraan linjaan. Kaljaa jäi paljon ku vaa kolme joi. Tai siis kaks, Pexi ei tykänny sillo kaljasta. Eikä Kake jaksanu jäädä juomaan. Eli elämäni parasta aikaa.
Vain muutaman kuukauden erolla julkaistu ”tuplademo” Arkkitehti ja Lihaa toimivat hyvin näyttönä yhtyeen tuotteliaisuudesta. Tuottaja Kai Poutasen vaikutus työskentelyyn oli näkyvää: bändi sai puskettua tavaraa pihalle tasaisesti alle puolen vuoden välein. Jo Vihaa-demosta vakinaistettu hovitaiteilija ja webgraafikko Ville loi kokonaisuudelle komean visuaalisen kuoren ja kotisivuilla tarjottiin videopätkiä studiosta, keikkareissuilta ja treenikämpiltä.
Hyrde: Näille kahelle lätyskälle saatii hahmoteltuu jotai tosi tärkeää. Homma tuntu nyt oikealle, into tekemisee oli miulla ehkä kovimmillaa. Kerra Bar68:n keikalla Jyväskylässä istuttii vedon jälkee takahuonees hikisinä. Peksi tai Kake tuli selittämää jostai tyypistä: ”Tuolla ihmispaljoudes on Dexin (Dex Viihde Oy) keikkamyyjä, se haluais jutella meiän kanssa”. Dexin Tokola ei kuitenkaa ollu ees kuullu meiän seniltasta vetoa, oli ollu Tiktakin keikalla Lutakossa, hehehe. No, ukko saatii pers penkkii bäkkärille ja kalja auki kouraa. Koht ovesta talon väki kanto jallua pöytää onnistuneen keikan kunniaks ja neuvottelut sai onnellise päätöksen. Tokola pisti sähköpostia, hää läks remmii vaikkei meil ollu ees levytyssopimusta! Hassua oli, ku sen kesän lopulla vedetyn Jyväskylän Taiteiden yön keikan yhteydes Tokola just ja just tunnisti meitä ulkonäöstä. Piti hihasta vetää ja kuiskailla että ”moro moro, myö ollaan se siun bändi”.
Vuoden 2004 alkaessa takana oli tyhjentävä rypistys musiikillista päivittämistä, myyntityötä, treeniä, keikkailua, promoamista ja hehkutusta. Netissä yhtyeen nimi levisi tehokkaasti foorumeilla ja nettilehdissä. Bändistä oli tehty jo juttua Hamara-hevilehden Tulevaisuuden takojat -palstalle, kolmikko menestyi Thomann-bändiristeilyssä mm. Uniklubin ja Wiidakon rinnalla ja soundit syvenivät. Pian alkoikin kuulua myös levy-yhtiöiden suunnalta: työ kantoi siis hedelmää.
Hyrde: Sit tavoitteena oli korvata basisti vitun matalalla kitaravallilla. Mie ostin yhen baritoniskaalalla varustetun jätelaudan pätkän, johon lykkäsin iha viti paksut kielet. Kelluva talla piti lukita paikallee ja takamikiks vaihoin EMG 81:sen. Vaikka soitin sitä perkelettä kaiken kukkuraks bassokaapin läpi ni ohueks jäi saundi silti. Mut kolmikkona oli kyl hauskaa tehä keikkaa, oli tilaa liikkua ja soitto oli särmää. Mut kerra perkele pamahti samalla Vantaan Vernissan katastrofikeikalla kieli irti, plugi katkes kannasta skeba sisää ja viritin ei vittu toiminu. Unohtelin sanat, soundit oli paskat ja ääni tais hävitä. Eipä siinä, eiku Hesa keskustaa reppu täynnä taikajuomaa ja puli päälle.
Hyrde: Kaitsun joholla myö mentii tapaamaa yhen levy-yhtiön A&R-tyyppiä, puhuttii jo usean albumin sopimuksesta. Paskat tuli housuu välittömästi. Tätä ennen kuitenki oli eräs vanha tuottajatyyppi ottanu meihi sähköpostitse yhteyttä. Tunnistin nimen ja lafkan ja paskoin housuun. Tää tuottaja tuli jopa kattoo meiä yhe Hesan Stella Star -keikanki. Se sitten (meiän mielestä hyvän vedon jälkee) puheli kuitenki sävyyn ”mietitää nyt vielä tätä juttua”. Noh, iha hyvä ett kateltii. Vissii kuukautta myöhemmi tuli sitte se bändin kannalta tärkein puhelu.
Kaikka: Seuraavakin tarina liittyy tietyllä tavalla puheluun, tai ainakin puhelimeen: Joskus alkukeväästä 2004 kävin sammumiskunnossa olevan kitaristilaulajan kanssa seuraavanlaisen keskustelun Pub 55:n lattialla…
Antti: ”Osaat sie soittaa bassoo, tuutko Staminaan?”
Mie: ”No kai se jotenkin luonnistuis ku oon soittanu
kitaraa monta vuotta ja sillo tällö oon soitellu
pikkuveljen bassoa.” Antti: ”Just joo.”
Kaikka: Välittömästi kommentin jälkeen laulu- ja kitarataiteilija taiteili mitään sanomatta itsensä ulos baarista. Seuraavan kerran asia otettiin esille puhelimen välityksellä pienemmässä humalassa muutamia tunteja ennen kuin vuodeksi vaihtui 2005.
KOMMENTOI